Panimme levyn soimaan ja harjoittelimme. Tajusin, että jokin oli hullusti, että tanssi ei muistuttanut mitään mitä olimme aikaisemmin tanssineet, mutta asia ei tuntunut olevan minun käsissäni. Tracey oli, kuten aina, koreografina: ainoa tehtäväni oli tanssia niin hyvin kuin osasin. Kun olimme Traceyn mielestä valmiita, yleisö kutsuttiin uudestaan Lilyn veljen huoneeseen, istumaan lattialle. Lily seisoi perällä raskas videokamera heiveröisellä, pinkillä olkapäällään; hailakansiniset silmät huokuivat hämmennystä jo ennen kuin olimme alkaneet tanssia, kun hän näki meidät äitinsä hepenissä, joita tuskin oli esitelty hänelle aiemmin. Hän painoi ”Record”-nappulaa ja käynnisti niin tehdessään syy ja seuraus -ketjun, joka nyt yli neljännesvuosisadan kuluttua on alkanut tuntua kohtalolta, tapahtumasarjan, jota olisi lähes mahdotonta olla pitämättä kohtalona, mutta jonka – mitä mieltä kohtalosta sitten ollaankin – voi aivan järkisyin sanoa johtaneen yhteen käytännön seuraukseen: minun ei nyt tarvitse kuvailla itse tanssia.

Zadie Smith on kirjailija, jota seurasin tarkkaan 2000-luvun alkupuolella. Esikoisteos White Teeth (2000) ja sitä seuranneet The Autograph Man (2002) ja On Beauty (2005) tekivät suuren vaikutuksen. Sitten Smith jotenkin putosi kirjalliselta kartaltani ja missasin totaalisesti seuraavan romaanin NW (2012). Vuonna 2013 suomeksi nimellä Risteymiä julkaistu romaani on siis jäänyt minulta väliin, mutta onneksi Swing Time palautti Smithin komeasti takaisin kartalleni. Se on samalla ensimmäinen suomeksi lukemani Zadie Smith ja kieli taipui kyllä kauniisti Irmeli Ruuskan taitavissa käsissä.

Swing Time on monitasoinen romaani tyttöjen välisestä ystävyydestä, äitien ja tyttärien välisistä suhteista, monenlaisesta eriarvoisuudesta, popkulttuurista ja länsimaalaisten enemmän ja vähemmän kyseenalaisista yrityksistä auttaa afrikkalaisia. Vuonna 1982 nimettömäksi jäävä kertoja tapaa tanssitunnilla ikätoverinsa Traceyn. Kertojalla on musta jamaikalaistaustainen feministiäiti ja valkoinen työläisisä. Traceylla taas on ”tavallinen” valkoinen äiti ja musta pikkurikollinen hulttioisä. Kekseliäs Tracey selittelee isänsä pitkiä poissaoloja väittämällä isän olevan kiireinen Michael Jacksonin taustatanssijana. Tanssitunneilla ystävykset ovat ainoita tummaihoisia lapsia. Samassa naapurustossa asuvista tytöistä tulee parhaita ystäviä siitä huolimatta, että kertojan äiti pitää Traceyn perhettä pohjasakkana.

Lue lisää »