”Onko nyt turvallista olla elossa?” hän kuiskasi.

Kirosin häntä, kun hän nosti päänsä lumesta. Mitä jos joku katsoi taakseen ja näki?

”Kukaan ei katso taakseen.” Hän naurahti katkerasti. ”Kaikki maailmassa jättävät katsomatta taakseen. Ja jos katsovatkin, he luultavasti sanovat, ettei tätä koskaan todella tapahtunut.”

Nyt ei ole vuorossa kevyttä lomaviihdettä, tosin blogiani seuraavat ja minua tuntevat tietävät, että sellaista on minulta turha odottaakaan. Pidän kirjallisuudesta, joka haastaa ajattelemaan enkä kaihda rankkojakaan aiheita. Toisaalta haluan myös viihtyä kirjan parissa. Historiallisissa romaaneissa molemmat kriteerit usein täyttyvät vaivatta. On ehkä outoa sanoa, että viihdyin Affinity Konarin Elävien kirjan parissa, sillä se kertoo kuolemanenkelinä tunnetun Josef Mengelen karmivista ihmiskokeista Auschwitzin keskitysleirillä. Kirja on kuitenkin niin taitavasti kirjoitettu, että se vei mukanaan. Runollinen teksti ja lapsen näkökulmasta kumpuava satumaisuus suovat lukijalle mahdollisuuden hengittää vähän vapaammin julmuuksilla miinoitetun tarinan lomassa.

Identtiset kaksossiskot Pearl ja Stasha ovat 12-vuotiaita saapuessaan Auschwitziin äitinsä ja zayden, isoisänsä, kanssa. Heti karjavaunusta ulos astuttuaan he saavat erityishuomiota tohtori Mengeleltä, joka ottaa heidät viiksiensä suojaan ja liittää heidät osaksi Tarhaansa. Tarhassa olevat kaksoset, lilliputit, albiinot ja muut kummajaiset olivat erityisasemassa, sillä Mengele käytti heitä kokeisiinsa, joiden tarkoituksena oli kehittää arjalaisesta yli-ihmisestä täydellinen ja varmistaa näiden täydellisten ihmisten nopea lisääntyminen. Kaksostutkimuksen tarkoitus oli mm. kehittää tapa lisätä kaksosraskauksia, jotta voitaisiin saada kaksi yli-ihmistä kerralla. Todellisuudessa näillä epäinhimillisillä tutkimuksilla ei ollut mitään tieteellistä pohjaa, vaan ne olivat vain rotuoppipropagandalla aivonsa syövyttäneen ja täysin empatiakyvyttömän Mengelen sadismia.

Näkökulma vaihtelee siskosten välillä. Kirjan ensimmäinen osa keskittyy kaksosten koettelemuksiin leirin toivottomissa olosuhteissa. Lasten makuuparakin edustalla oli maapala, jonne saksalaiset keräsivät kuolleet ja puolikuolleet ja paikka täyttyi ja tyhjeni kammottavalla tavalla tiuhaan tahtiin. Kolme kertaa viikossa lapset vietiin laboratorioon, joissa heidät alistettiin julmiin kokeisiin. Vastineeksi heille luvattiin parempia oloja leirissä, mikä käytännössä tarkoitti, ettei heitä heti kuskattu kaasukammioon vaan pidettiin elossa tutkimusten keston ajan. Tiedossa oli, että jos kaksosista toinen kuolee, toisenkin päivät ovat luetut.

Konar ei turhia jarruttele kertoessaan laboratorion julmuuksista, mutta kirjoittaa armollisesti niin, että lukija saa täyttää aukkokohdat mielessään. Mengeleä käsittelevistä artikkeleista olen ymmärtänyt, että ihan kaikkia kauheuksia Konar ei ole ottanut mukaan. Tässäkin oli jo tarpeeksi, en halua niitä edes mainita. Pearl ja Stasha ymmärtävät, mitä heillä on vastassaan. Tohtorin myötäily on välttämätöntä elossa pysymiseksi, mutta tytöt tekevät kaikkensa mitätöidäkseen tohtorin typerät tutkimukset. Koston hautominen antaa myös voimia jaksaa.

Konar tuo kiinnostavasti esiin keskitysleirin paradoksaaliset olosuhteet. Mielivaltaisen väkivallan ja hävityksen keskellä lapsia viedään välillä seuraamaan vankien ja vartijoiden välistä jalkapallo-ottelua tai kuuntelemaan konserttia. Leiriläiset etsivät toisistaan turvaa, rakkautta ja solidaarisuutta. Konar tuo myös esiin leirien hiljaiset hyväntekijät, jotka tekevät parhaansa auttaakseen vankeja mahdottomissa olosuhteissa. Tällainen on mm. Kaksosten isäksi kutsuttu vartija sekä Mengelen alaisena vastentahtoisesti työskentelevä tohtori Miri, jonka hahmo perustuu oikeasti eläneeseen henkilöön. Kirja tuo hyvin esiin heidän kamppailunsa syyllisyyden tunteiden kanssa. On vaikea elää itsensä kanssa, kun on ollut osallisena sellaisissa julmuuksissa, vaikka onkin tehnyt kaikkensa säästääkseen mahdollisimman monta henkeä tai ainakin lieventääkseen toisten kärsimyksiä.

Pearlin ja Stashan kohdalla Mengelen tavoitteena on murtaa kaksosten välinen vahva side. Eräänä päivänä Pearl katoaa eikä Stasha tiedä onko hän enää elossa. Pari kuukautta sen jälkeen venäläiset vapauttavat leirin ja Stasha lähtee epätoivoiselle matkalle raunioituneen ja sekasorron vallassa olevan maan halki etsimään siskoaan ja kostamaan Mengelelle. Seuranaan vaaroja tulvivalla matkalla hänellä on kohtalotoveri Tarhasta, oman kaksosveljensä menettänyt Feliks. Kirjan toinen osa keskittyy tapahtumiin Auschwitzin vapautumisen jälkeen. Vapautetuille koittaa toisenlainen epävarmuuden aika. Onko turvallista palata kotiin? Onko kotia ja perhettä ylipäätään olemassa? Keneen voi luottaa?

Tarhaan saapuessaan Pearl ja Stasha tekivät sopimuksen. Pearlin vastuulla oli muistaa menneisyys ja nykyhetki ja Stashan vastuulla keskittyä tulevaan. Loppujen lopuksi roolit vaihtuvat, sillä Stasha valitsee koston ja katkeruuden tien, kun taas Pearl valitsee anteeksiannon, vaikka Mengele rikkoi häneltä sekä ruumiin että mielen. Kirjaa voikin tarkastella siitä näkökulmasta, mitä ratkaisuja raakalaismaisia julmuuksia kokeneet ihmiset ovat tehneet selviytyäkseen: joku takertuu vihaan, toinen suree ja yrittää antaa anteeksi, yrittää vielä kerran rakastaa maailmaa.

Todelliset sotasankarit ovat niitä, jotka pystyvät pitämään kiinni hyvyydestä, kauneudesta ja toivosta kaiken pahuuden keskellä ja auttavat kanssaihmisiään oman henkensäkin uhalla. Onneksi tässä kirjassa on sellaisia sankareita. Siksi sijoitan Helmet-lukuhaasteessa kirjan kohtaan 21 – Sankaritarina.

Affinity Konar: Elävien kirja
Mischling (2016), suom. Hanna Tarkka
WSOY 2017
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Kirjabrunssi
Kirsin kirjanurkka
Rakkaudesta kirjoihin

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

25 Kommenttia

  1. Hanna/Hannan kirjokansi says:

    27/06/17 @ 10:15 

    Hieno lopetus kirjoituksessasi. Mietin, kykenisinkö lukemaan tätä kirjaa. Julmuudet, varsinkin lapsiin kohdistuvat, tahtovat olla minulle lukijana liikaa. Toisaalta jos kirja ei ole lohduton vaan siinä on hyvyyttä ja toivoakin, ehkä sen kestää.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      27/06/17 @ 11:40 

      Minä ajattelen, että jos joku on joutunut kestämään sellaista julmuutta ja vielä selvinnyt siitä, minä kyllä selviän sen lukemisesta. Kuten tässäkin kirjassa moneen otteeseen sanotaan, ihmisillä on tapana olla katsomatta taakseen ja painaa unholaan se, että tällaista on tapahtunut. Vähintä mitä voin tehdä kunnioittaakseni julmuuden uhreja, on katsoa rohkeasti kohti ja nähdä mitä he ovat kokeneet. Monissa haastatteluissa väkivallan ja hyväksikäytön uhrit kertovat miten pahalta tuntuu, että ihmiset yrittävät hyssytellä hiljaisiksi, käyttäytyvät kuin mitään ei olisi tapahtunut ja neuvovat vain unohtamaan. Samalla he antavat ymmärtää, että väkivallan uhrilla on jotain hävettävää tai että se mitä he ovat joutuneet kestämään on uhrin oma vika.

      Koen, että tällaiset kirjat ovat tärkeitä, sillä ne lisäävät myötätuntoa ja nostavat esiin niitä ihmisiä ja kohtaloita, jotka ansaitsevat myös tulla kuulluiksi ja nähdyiksi. Ihan sama onko fiktiota vai ei 🙂

      Vastaa
      • Hanna/Hannan kirjokansi says:

        28/06/17 @ 20:30 

        En missään nimessä tarkoittanut, että nämä asiat pitäisi painaa unholaan tai hyssytellä niitä. Totta kai on tärkeää, että näitä julmuuksia ei unohdeta eikä kiistetä. En silti tiedä, kykenenkö piinaamaan herkkää mieltäni kaikilla yksityiskohdilla. Ihmiset ovat lukijoina erilaisia.

        Vastaa
        • Kirjaluotsi says:

          29/06/17 @ 12:34 

          Hanna, ei ollut missään nimessä tarkoitukseni väittää, että sinä niin ajattelisit. Huomaan, että koin tarvetta selittää (myös itselleni) miksi minä luen tällaisista julmuuksista, vaikka itsekin olen äiti. Ihmiset ovat tosiaan lukijoina ja muutenkin ihmisinä erilaisia ja niin sen pitää ollakin 🙂

          Vastaa
  2. Minna Vuo-Cho says:

    28/06/17 @ 09:01 

    Minäkään en taida tätä ihan heti lukea, kun lapsiin kohdistuvat julmuudet aiheuttavat liian tuskaista oloa, varsinkin kun kevään hurjan työrupeaman jäljiltä olen aika väsynyt. Pitää ainakin ensin kerätä voimia ja lukea jotain kevyttä tai voimistavaa.
    On kuitenkin tärkeää, että tällaisia kirjoja kirjoitetaan ja myös luetaan. Ihmisten pitää muistaa ja toivottavasti he myös voivat pahoin tällaisten tarinoiden vuoksi. (Ja toivottavasti näistäkin kirjoista löytyy jonkinlainen toivonkipenä ihmiskunnalle – tässä kai sellainen kaiken mustan keskellä kirkasti tarinaa noiden sankarien muodossa)

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      28/06/17 @ 10:49 

      On tässä toivoa ja sitä kirjailijakin varmasti haluaa viestittää. Että kaiken pimeyden keskellä sitkeästi palaa hyvyyden, toivon ja kauneuden liekki.

      Ymmärrän hyvin tuon, että väsyneenä haluaa lukea jotain kevyempää. Minä huomaan stressaantuneena hakeutuvani usein näiden raskaampien teemojen pariin. Ne auttavat pääsemään toisiin maailmoihin, jotka ovat niin kaukana omasta elämästäni, että saavat omat stressinaiheeni tuntumaan mitättömiltä 😀

      Vastaa
      • Minna Vuo-Cho says:

        28/06/17 @ 20:06 

        Tuokin on totta. Väsymystä vähentää mikä tahansa toiseen maailmaan pääseminen ja välillä pelkästään se, että saa luettavakseen jotain kauniisti ja kauniilla kielellä kirjoitettua.

        Vastaa
  3. Elegia says:

    28/06/17 @ 14:56 

    Hurjan kiinnostava kirjoitus, joka sai taas minut pohtimaan, miksi jätin taannoin kirjan kesken. Luin siis kirjaa 60-90 sivua (en enää tarkkaan muista) ja periaatteessa pidin, mutta sitten toisaalta oli jotenkin ulkopuolinen olo. En osaa selittää. Luulen, että aika oli väärä tälle kirjalle eli aion kokeilla lukemista uudelleen joskus toiste. Kirjan aihe on nimittäin juuri minun intressialueellani enkä sinänsä löydä kirjasta mitään ”vikaa” eli siksi luulenkin, että lukuajankohta vain oli epäsopiva.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      28/06/17 @ 15:18 

      Tämä tosiaan aiheensa puolesta olisi sinun kirjasi, meitä molempia kun taitaa vetää puoleensa nämä rankemmat aiheet. Joskus ajankohta ja oma mielentila on vaan väärä. Kannattaa antaa toinen mahdollisuus paremmalla ajalla.

      Vastaa
  4. Katriina says:

    28/06/17 @ 19:49 

    Olen vieraillut kahdella keskitysleirillä. Aiheen ajatteleminen tekee pahaa. Silloin tuntuu kuin maailmassa ei olisi jäljellä enää mitään hyvää. En ymmärrä tällaista julmuutta. Olen siis tutustunut aiheeseen jo jonkin verran, joten kirjasta oli hyvä kuulla, mutta se ei taida mennä lukulistalle.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      29/06/17 @ 12:24 

      Vierailu keskitysleirillä jättää varmasti voimakkaan jäljen. En ole itse koskaan käynyt, mutta lukenut aiheesta paljon. Ymmärrän hyvin, ettei tämä kirja päädy kaikkien lukulistalle.

      Vastaa
  5. Kaisa V says:

    29/06/17 @ 14:48 

    Todella mielenkiintoinen kirja ja aihe, jota ei saa unohtaa. Minulle kävi talvella niin että huomasin Anneli Kannon Lahtareita lukiessani, että nyt pitää ihmisten julmuus ja sotaromaanit jättää vähäksi aikaa. Alkoi olo tuntua liian raskaalta ja surulliselta. Pidän nämä hyvältä vaikuttavat teokset kuitenkin listoillani, josko jonain päivänä taas haluan palata niiden pariin! Kiitos hyvästä arviosta!

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      29/06/17 @ 15:01 

      Tuota Kannon kirjaa on moni kehunut, mutta en ole vielä saanut luettua. Laita sinä tämä Konar listoille, niin minä laitan Kannon 🙂

      Vastaa
  6. Pihi nainen says:

    30/06/17 @ 18:53 

    Mitä enemmän ikää kertyy, sitä helpommin menetän yöuneni tällaisten kirjojen kanssa. Juutalaisten kohtalossa on paljon yhteistä tämän päivän kansanmurhien kanssa. Olisi mielenkiintoista lukea kirja, jossa mennyt ja nykyisyys olisi linkitetty yhteen. Olisi helpompi huomata, miten hyväksymme hiljaa nykyajan hirmuteot, vaikka kauhistelemme juutalaisten kohtaloa.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      30/06/17 @ 19:30 

      Tuo on todella kiinnostava huomio. Luin juuri Nadeem Aslamin upean romaanin The Golden Legend, joka kertoo nykypäivän Pakistanista, idän ja lännen välisestä konfliktista, kristittyjen ja muslimien välisestä kuilusta. Siellä tapahtuu kamalia asioita, joilta me länsimaalaiset suljemme silmämme vaikka olemme osa ongelmaa. Siitä lisää myöhemmin..

      Vastaa
    • Katriina says:

      01/07/17 @ 10:10 

      Tätä minäkin olen välillä miettinyt. Tällaiset kauheudet eivät ole vain menneisyyttä.

      Vastaa
  7. Amma says:

    01/07/17 @ 04:12 

    Kiitos tästä! Kirja taitaa olla minullakin lukupinossa, mutta ollut unohduksissa. Täytyypä ottaa esille.
    Tuo mitä sanoit historiallisista romaaneista: viihdyttävyys yhdistettynä ajatuksia herättävään painavaan asiaan, pitää muuten paikkansa. Hyvin kiteytetty!

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      01/07/17 @ 17:09 

      Kiitos kommentista Amma! Pidän kyllä historiallisten romaanien kirjoittajia suuressa arvossa, tekevät usein valtavaa taustatyötä kirjoihinsa.

      Vastaa
  8. Jane / Kirjan jos toisenkin says:

    02/07/17 @ 01:19 

    En jostain syystä ole oikein koskaan saanut tartuttua keskitysleirikirjallisuuteen enkä tule lukemaan tätäkään. Viime aikoina on kirjat jääneet muutenkin kesken, jos olen yhtään tummempisävyistä yrittänyt aloittaa. Ymmärrän kyllä hyvin pointtisi, että on ne kestettävä lukea jos toiset on sen eläneetkin, mutta aina se ei vaan mene noin.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      02/07/17 @ 15:52 

      Onneksi saamme jokainen lukea juuri niitä kirjoja joista nautimme 🙂

      Vastaa
  9. Minna Väisälä says:

    02/07/17 @ 14:03 

    Kiinnostava kirja, erittäin kiinnostava. Jäin pohtimaan tuota ahdistavuutta. Sekin on yksi ulottuvuus, jolla hyvällä kirjallisuudella on kyky nousta tavanomaisuuden yläpuolelle: kuvata asioita niin, etteivät kaikki lukijat ahdistu, vaan kykenevät tarkastelemaan ja oppimaan.

    Nähtäväksi jää, miten Elävien kirja minuun vaikuttaa. Aiemmissa keskusteluissa muiden kanssa olen oppinut, että eri asiat ja tavat kertoa koskettavat eri ihmisiä eri lailla.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      02/07/17 @ 15:53 

      Näin se on, jään mielenkiinnolla odottamaan mitä pidät tästä.

      Vastaa
  10. Minna Väisälä says:

    02/07/17 @ 14:05 

    Minna /Kirsin Book Club 😉

    Vastaa
  11. Airi/Kirsinbookclub says:

    02/07/17 @ 14:08 

    Hienosti kirjoitat kirjasta, mutta en lisää sitä lukupinooni. En välttämättä välttele raskaita aiheita, mutta Mengelen julmat ihmiskokeet ovat kuitenkin minulle liikaa, varsinkin fiktiona joka tuo mukaan tunteet niin vahvasti. Ehkä vielä joskus …

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      02/07/17 @ 15:55 

      On totta, että fiktio saattaa lisätä ahdistusta tunteen tasolla. Toisaalta tietokirjat taas saattavat esittää asiat niin kylmästi, että se lisää karmivuutta. Fiktiossa saadaan myös ne hyvät tunteet, toivo ja rakkaus esiin.

      Vastaa

Jätä vastaus.