Ian McEwanille on pyhitetty oma hylly kirjahyllyssäni. Tässä eräänä päivänä mieheni oli päättänyt tehdä hyllyyn tilaa oman fafansa päätä esittävälle patsaalle ja siirtänyt McEwanini huolettomaan pinoon kirjahyllyn päälle. Tämä tapahtui juuri samana päivänä kun sain luettua loppuun McEwanin uusimman kirjan Lapsen oikeus. Patsaan hieman pelottava tuijotus oli kuitenkin liian intensiivinen. Nyt fafa hengailee ikkunalaudalla leppoisasti Cousteau-pipo päässään ja herra McEwan sai palata ansaitsemalleen paikalle kirjahyllyyn.

Taisin aikoinaan ihastua McEwaniin luettuani kirjan Ikuinen rakkaus (Enduring Love, 1997). Sen jälkeen olen lukenut McEwanin kaikki romaanit ja on itsestäänselvyys, että uuden romaanin ilmestyessä se päätyy pian lukulistalleni. Lempikirjani McEwanin tuotannosta on ehdottomasti Sovitus (Atonement, 2001) ja se pitää ansaitusti ykköspaikkansa myös tämän tuoreimman kirjan lukemisen jälkeen. Lapsen oikeus (The Children Act, 2014) on kyllä erinomainen romaani, mutta siinä missä Sovitus ja Ikuinen rakkaus tekivät lähtemättömän vaikutuksen, Lapsen oikeus tuntuu lähinnä alkupalalta järisyttävää pääruokaa odotellessa.

Lapsen oikeus kertoo Fiona Mayesta, kokeneesta ja arvostetusta 59-vuotiaasta perheoikeuden tuomarista, joka ajautuu kriisiin sekä avioliitossaan että työssään. Lapseton Fiona on omistanut elämänsä työlleen ja päällisin puolin onnellinen avioliitto on ajan mittaan hieman väljähtänyt ja jäänyt vähemmälle huomiolle. Yllättäen aviomies Jack ilmoittaa haluavansa solmia ulkopuolisen suhteen 28-vuotiaaseen naiseen kokeakseen vielä intohimoa ja hurmiota, ja vielä odottaa Fionan hyväksyvän tämän mukisematta. Samaan aikaan Fiona saa käsiteltäväkseen tapauksen, jossa leukemiaan sairastunut 17-vuotias poika kieltäytyy verensiirrosta uskoonsa vedoten ja Fionan on tehtävä päätös siitä, saako sairaala hoitaa poikaa tämän omasta tahdosta ja vakaumuksesta riippumatta.

Kirja jatkoi samaa etiikan teemaa, jota käsiteltiin tätä ennen lukemassani Kazuo Ishiguron kirjassa Ole luonani aina. Molemmat kiteytyvät kysymykseen siitä, kenellä on oikeus päättää elämästä ja kuolemasta. Englantilaista tuomiolaitosta valottava McEwan tuo hyvin esiin sen, miten paljon tuomarin oma elämänkokemus ja arvot vaikuttavat tuomioihin. Onko objektiivista tuomiota edes mahdollista saavuttaa? Yhden näkökulmasta on itsestäänselvyys, että ihmisen elämän pelastaminen on tärkeintä, huolimatta siitä loukkaako käytetty keino potilaan uskontoa. Toisen näkökulmasta ei ole mitään järkeä elää, jos ainoa olemassa oleva pelastuskeino eristää uskonyhteisöstä ja vie paikan kuoleman jälkeisessä paratiisissa.

Mutkikkaaksi tapauksen tekee se, että täysi-ikäinen saisi lain mukaan ilman muuta päättää omasta hoidostaan, mutta vain pari kuukautta täysi-ikäisyyden rajasta oleva Adam, vaikkakin ikäistään kypsempi, ei voi sitä päättää. Fiona päättää kesken oikeuskäsittelyn mennä sairaalaan tapamaan poikaa, varmistuakseen siitä että pojan mielipide on oma, eikä vanhempien ja kirkon vanhimpien painostuksen alla muodostunut. Tämä tapaaminen erityislaatuisen, valloittavan nuoren miehen kanssa saa Fionan myöhemmin ylittämään ammattietiikkansa rajat, mikä saa aikaan kohtalokkaita seurauksia.

McEwan on jälleen saanut mahdutettua melko tiiviiseen kirjaansa (vain 216 sivua) uskomattoman paljon isoja teemoja. Klassisen musiikin ystävät voivat myös nauttia kirjasta, sillä sitäkin siinä kuvataan erityisellä herkkyydellä. Erityisesti pidin McEwanin tavasta kuvata inhimillisen vuorovaikutuksen akrobatiikkaa koko laajudessaan. Sitä miten pelaamme valtapeliä pienillä eleillä, sanavalinnoilla, hiljaisuudella, katseilla. Järisyttävän loppuhuipennuksen lisäksi mieleeni jäi tämä kohtaus, jossa aviopari yrittää varovasti lähentyä toisiaan, miehen luikittua häntä koipien välissä kotiin epäonnistuneen irtioton jälkeen. Katkelmassa kuvataan uskomattoman tarkasti sitä hienovaraista ja välillä huvittavaakin tanssia, jota käymme suhteessa läheisiimme, kun tunteitamme on loukattu.

”Edelleen selin Fionaan Jack kaatoi maitoa kuppiin, sitten hän kääntyi kuppi kädessään, ojentaen sitä vain aavistuksen verran Fionan suuntaan. Hänen ilmeensä ei millään tavalla vihjannut, että hän olisi ollut tarjoamassa kuppia Fionalle, eikä Fionakaan pudistanut päätään eikä nyökännyt. Heidän katseensa kohtasivat pikaisesti. Sitten Jack laski kupin mäntypöydälle ja työnsi sitä tuuman verran kohti Fionaa. Eleen ei sinänsä olisi tarvinnut vielä merkitä paljonkaan, sillä heidän kireä kiertelynsä ja kaartelunsa oli edelleen korostetun kohteliasta, aivan kuin he olisivat yrittäneet kilpailla järkevyydessä ja kaikenlaisen kaunan karttamisessa. Ei olisi käynyt päinsä, että jompikumpi olisi keittänyt kahvia vain itselleen. On kuitenkin erilaisia tapoja laskea kuppi pöydälle – posliinin jyrkästä kalahduksesta kupin herkkään ja äänettömään asettamiseen puupinnalle – ja on erilaisia tapoja ottaa tarjottu kuppi vastaan. Fiona teki sen sulavasti ja hidastetuin liikkein, eikä hän kerran kupista siemaistuaan lähtenyt ainakaan heti kantamaan sitä toisaalle, kuten olisi saattanut tehdä minä tahansa muuna aamuna. Kului muutama hiljainen sekunti, minkä jälkeen alkoi tuntua, että tämän pitemmälle kumpikaan ei ollut valmis menemään, että hetki oli  liian painokas ja enempään pyrkiminen olisi merkinnyt vain takapakkia. Jack kääntyi ottamaan itselleen kupin, ja Fiona puolestaan kääntyi lähteäkseen hakemaan jotakin makuuhuoneesta. He liikkuivat hieman tavallista hitaammin, ehkä jopa vastahakoisesti.”

Ian McEwan: Lapsen oikeus     Ian McEwan: Lapsen oikeus
     The Children Act, suom. Juhani Lindholm.

     Kustannusosakeyhtiö Otava 2015.

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

Jätä vastaus.