Meillä vietettiin viime viikolla vapun lisäksi pojan 6-vuotissynttäreitä. Onneksi lahjaksi tuli autojen lisäksi myös pari mahtavaa kirjaa yhteisiin iltasatuhetkiimme. Perustimme pojan kanssa hiljattain myös yhteisen lukupiirin ja sen voisi sanoa olevan täysin Leijuvan pojan ansiota. Istuimme tässä yhtenä päivänä kahvilassa ja innostuimme puoleksi tunniksi keskustelemaan juuri lukemamme John Boynen Leijuva poika -romaanin teemoista. Ja ne eivät sitten olekaan mitään vähäpätöisiä teemoja. Viereisten pöytien tädit ja sedät katselivat ja kuuntelivat lumoutuneina kun poika keskusteli innolla ja suurella viisaudella erilaisuuden hyväksymisestä ja perheen merkityksestä. Unelmissani näen meidät samassa kahvilassa vuosikymmenten kuluttua keskustelemassa kirjallisuudesta yhä samalla innolla ja lämmöllä (tulee mieleen Elämän mittainen lukupiiri!).

Leijuva poika kertoo tarinan Billy Brocketista, erilaisesta pojasta, jonka suurin murhe ei ole se, että hän on erilainen – vaan se, että hän sattuu syntymään vanhemmille, jotka kammoksuvat erilaisuutta. Alistair ja Eleanor Brocket ovat täysin ”normaaleja” ja elävät ”normaalia” elämää, eivätkä he hyväksy epänormaaleja ihmisiä tai ihmisiä jotka haluavat herättää huomiota. Alistair työskentelee asianajajana Harmi & Hittolainen -lakitoimistossa (tämä nimi sai meidät aina nauramaan), jossa tapasi aikoinaan myös vaimonsa Eleanorin. Heillä on kaksi hyvätapaista ja ”normaalia” lasta ja tuikitavallinen koira Kapteeni Nemo. ”Brocketin perhe oli likipitäen normaalein perhe Uudessa Etelä-Walesissa, ellei koko Australiassa. Ja sitten heille syntyi kolmas lapsi.”

Billyn erilaisuus ilmenee heti hänen synnyttyään: ”Billy Brocket, eteläisen pallonpuoliskon kaikkien aikojen normaaleimman perheen kolmas lapsi, osoitti jo nyt olevansa kaikkea muuta kuin normaali kieltäytymällä tottelemasta kaikkein perustavimmanlaatuista lakia. Painovoimaa.” Järkyttyneet vanhemmat uskovat, että pojan leijuminen on vain ohimenevää huomionkipeyttä, ja he yrittävät pitää pojan poissa muiden katseilta. Billy saa viettää aikaansa kotona kattoon kiinnitettyä Ihana Uni Bellissimo keskikovaa patjaa vasten. Vuosien kuluessa ja Billyn edelleen leijuessa, vanhempien on todettava, ettei kyseessä ollutkaan ohimenevä vaihe, vaan poika on syntynyt erilaisena. Suurin pelko tuntuu olevan se, mitä naapurit ajattelevat.

Billyn tullessa kouluikään, hänet lähetetään koulunkuvatukseen nimeltä ”Ällikkä-akatemia ei-toivotuille lapsille”. Ainoa hyvä asia koulussa on se, että Billy saa siellä ensimmäisen ja parhaan ystävänsä: Liam McGonagall on poika, jolla on teräskoukut käsien paikalla ja sydän täynnä kultaa. Tuttavuus jää lyhyeksi, mutta heidän tiensä risteävät ylättäen vielä myöhemmin (jälleennäkeminen aiheutti suurta riemua myös omalle pojalleni, jonka lempihahmo kirjassa oli juurikin Liam McGonagall). Ällikkä-akatemian yllättävän lopun jälkeen Billy siirtyy lähiala-asteelle selässään reppu täynnä hiekkaa, jonka tarkoitus on estää häntä leijumasta. Koulun tekemä retki Sydneyn Harbour Bridgelle ja Billyn siellä saama mediahuomio saavat Alistairin ja Eleanorin mitan täyttymään ja he päätyvät järkyttävään ratkaisuun: on aika lähettää 8-vuotias Billy omille seikkailuilleen.

Billy leijailee ympäri maailmaa ja tutustuu värikkääseen joukkoon erilaisia persoonallisuuksia, joita kaikkia yhdistää kokemukset ihmisten suvaitsemattomuudesta ja polttava halu elää elämäänsä omalla tavallaan, omana ainutlaatuisena itsenään. Aikuinen ja lapsi ymmärtävät näiden ihmisten kohtalot varmasti eri tasoilla. Pojan oli esimerkiksi vaikea ymmärtää mitä erilaista oli Marjoriessa ja Ethelissä, brasilialasen kahvifarmin omistajakaksikossa, mikä oli saanut heidän vanhempansa aikoinaan sulkemaan ovensa heiltä. Aikuinen ymmärtää vihjailuista, että nämä kaksi avosydämistä leidiä olivat enemmän kuin vain läheiset ystävykset. Samoin teini-ikäisen Palmiran raskaus meni pojalta täysin ohi. Välillä odotinkin hieman jännittyneenä mihin keskusteluihin kirja meidät vielä johtaa, mutta poika ei (onneksi) kaivannut tarkempia selityksiä kuulemalleen.

Kirjassa oli hienoa juurikin nuo erilaiset ymmärryksen tasot, joita on tarjolla eritasoisille lukijoille. Iästä riippumatta kirjan pääsanoma välittyy kirkkaasti. Annankin 6-vuotiaan kertoa oman johtopäätöksensä kirjan opetuksesta: ”Me ollaan kaikki erilaisia, me kaikki synnytään erilaisina. Ja niin sen pitää ollakin ja kaikki pitää hyväksyä just sellasina kun ne on. Ei toiselle voi sanoa, että en leiki sun kanssa, koska et ole just sellainen kuin ajattelin.” Poika antoi kirjalle viisi tähteä ja valitsi lempikohdakseen tilanteen, jossa Billy ja viimeisiä elinkuukausiaan seikkaillen viettävä Stanley ovat menossa hyppäämään benjihyppyä Victorian putouksilla:

He seisoivat syvän rotkon reunalla Sambian puolella jokea. Heidän edessään ojentui Victorian putousten silta, hohtavasta teräksestä tehty mahtava rakennelma, jonka keskellä olevalta telineeltä benjihyppääjät tekivät hyppyjään. He kävelivät kohti telinettä, missä joukko vapaaehtoisia auttoi valjaita hyppääjien ylle. Vapaaehtoiset vilkaisivat vanhaa miestä ja poikaa ja rapsuttivat leukaansa.

”Älkää väittäkö, että olen liian vanha!” kivahti Stanley ja loi miehiin katseen, joka oli yhtä teräksinen kuin silta jolla he seisoivat.

”Älkää väittäkö, että olen liian nuori!” lisäsi Billy, joka ei aikonut antaa tämän seikkailun mennä sivu suunsa.

Ainoa asia, mistä olimme erimielisiä oli kirjan loppu. Seikkailuistaan, tapaamistaan mahtavista ihmisistä ja vanhempiensa raukkamaisuudesta ja hirveästä teosta huolimatta, Billy kaipaa sydäntäsärkevästi perhettään ja yrittää joka käänteessä päästä takaisin kotiin. Poikani, jonka mielestä parhaita asioita maailmassa ovat perhe, halit ja nallet, jaksoi koko ajan uskoa siihen, että Billy päätyy vielä kotiin perheensä luo. Hän olikin hieman poissa tolaltaan kirjan loppuratkaisusta, jota taas minä pidin ainoana oikeana ratkaisuna. Ymmärrettävistä syistä 6-vuotiaan perhekeskeisessä maailmassa ajatukset siitä, etteivät vanhemmat hyväksy lastaan tai että lapsi olisi onnellisempi ilman vanhempiaan, ovat vaikeasti sulatettavia. Surullisesta pohjavireestä ja odottamattomasta lopusta huolimatta, Leijuva poika nousi 6-vuotiaan kirjallisen historian ykköspaikalle. Koska luvut loppuivat usein liian jännään kohtaan, meille tuli tavaksi lukea kirjaa luvun puolesta välistä toisen luvun puoleenväliin, jolloin jännitys oli jo kääntynyt helpotuksen tunteeseen. Taas selvittiin tuostakin täpärästä tilanteesta ja voi mennä hyvillä mielin nukkumaan!

John Boyne ei päästä koskaan lukijoitaan helpolla. Nuoremmallekin lukijakunnalle suunnatut kirjat käsittelevät vaikeita aiheita, kuten hänen tunnetuin teoksensa Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar 2009), joka kertoo natsiupseerin pojan ja keskitysleirillä olevan juutalaispojan ystävyydestä. Vaikka Leijuva poika onkin vähän helpompi pala purtavaksi ja soveltuu paremmin myös pienemmille lukijoille, sekin haastaa myös aikuista pohtimaan omia ennakkoluulojaan ja tapoja suhtautua erilaisuuteen. Jos luet tämän lapsellesi tai annat luettavaksi pienelle koululaiselle, ole valmis keskustelemaan kirjan teemoista. Parasta oli se, että Leijuva poika antoi pojalleni kokemuksen siitä, miten kirja voi yhtä aikaa olla hauska, jännittävä, surullinen, ajatuksia herättävä ja ah, niin koukuttava! Oliver Jeffersin kuvitus on osuvaa ja Laura Beck on tehnyt hyvää työtä suomennoksen kanssa, vaikka ihmettelenkin miksi alkuperäisteoksen Barnaby on muutettu Billyksi, kun muuten kirjaan on jätetty erikoisempiakin nimiä.

John Boyne: Leijuva poikaJohn Boyne: Leijuva poika
The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket (2012), suom. Laura Beck
Bazar Kustannus 2014.

Leijuvan pojan matkassa ovat liidelleet myös:
Kirjakaapin kummitus
Lumiomena
Kirjanurkkaus
Värikäs päivä
Kirjakirppu

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

Jätä vastaus.