Arvaamatta noussut sumu, ukkosen jyrinä mereltä, tuulenhenki joka puhalsi pitkin meriroskien ja vanhojen luiden satoa kantavaa rantaa; joskus sellaiset merkit riittivät saamaan aikaan tunteen siitä, että jotakin tapahtuisi pian. Vaikka en oikein tiennytkään mitä.

Ajattelin usein, että aikaa oli siellä liikaa. Aikaa oli sairaalloisen paljon. Se kummitteli kaikkialla. Aika ei valunut pois niin kuin olisi pitänyt. Sillä ei ollut paikkaa minne mennä, ei ollut nykymaailmaa, joka olisi hoputtanut sitä jatkamaan matkaa. Aika kerääntyi sinne kuin musta vesi rannan marskimaalle ja jäi samalla tavalla ummehtumaan.

Tutustuin Andrew Michael Hurleyn esikoiskirjaan Hylätty ranta keväällä Helsinki Litissä ja ihmettelin, miten niin sympaattisen nallekarhumainen kaveri on voinut kirjoittaa todella synkäksi kuvatun goottilaisen kauhuromaanin. Koska en itse ole kauhuromaanien tai -elokuvien ystävä, en olisi tarttunut tähän kirjaan ellei kirjailija olisi saanut herätettyä kiinnostusta keskustellessaan lavalla kokemuksistaan. Vähän vapisevin käsin tartuin tähän romaaniin, mutta huoli oli turha. Kirja kyllä huokuu pahaenteisyyttä ja mystistä tunnelmaa, mutta varsinainen kauhu jäi ainakin minulta kokematta. Vai olenko tietämättäni niin paatunut, etten hätkähdä enää mitään?

Hurley kirjoittaa vakuuttavasti, keskittyen rohkeasti tunnelman luontiin nopeiden juonenkäänteiden sijaan. Kirjan tapahtumapaikka, syrjäinen rantakaistale Loney, on fiktiivinen paikka, mutta Helsinki Litissä Hurley kertoi, että vastaavia pahaenteisiä hylättyjä rantoja löytyy paljon hänen kotiseuduiltaan Luoteis-Englannista. Loneyn karu ja arvoituksellinen luonto nousee kirjassa yhdeksi päähenkilöistä. Sinne saapuvat kirjan kertoja Tonto veljensä Hannyn, vanhempiensa, ja muutaman muun seurakuntalaisen kanssa pääsiäisen pyhiinvaellusmatkalle.

Lue lisää »