Hän oli mies, hänessä eli nainen.

Hän kuoli pois, hän alkoi syntyä.

Hän tiesi mutta salasi, hän ei tiennyt salaavansa.

Hän oli niin avoin kuin osasi, hän ei kertonut itsestään mitään.

Meillä oli rakkautta, me elimme valheessa.

Me elimme yhdessä, me emme koskaan tunteneet toisiamme.

Hän petti ja valehteli, hän rakasti.

Hän oli ja meni, häntä ei koskaan ollutkaan.

Tässä varmasti yksi tämän syksyn puhutuimpia kotimaisia teoksia, joka on myös kirjabloggaajien keskuudessa ehtinyt herättää monenlaista keskustelua. Itse kiinnostuin Selja Ahavan uudesta romaanista Ennen kuin mieheni katoaa kustantajan katalogissa olleen esittelytekstin perusteella. Markkinointiteksti oli kuitenkin niin epämääräisen vihjaileva, että luulin kirjan kertovan muistisairaudesta. Ymmärtääkseni en ollut ainoa erehtyjä. Sitten ilmestyivät kirjailijan haastattelut Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä ja Aamulehdessä, joissa paljastettiin että mies katoaa koska on aina halunnut olla nainen. Lisäksi kävi ilmi, että näin on tapahtunut kirjailijalle itselleen. Kirja, jonka luulin olevan täysin fiktiivinen teos muistisairaudesta osoittautuikin olevan autofiktiivinen teos sukupuolenvaihdoksesta. Tunsin jollain tapaa tulleeni petetyksi, mutta itse asiassa tuo tunne sopii paremmin kuin hyvin juuri tähän kirjaan. Sillä siitähän kirja kertoo. Että se mitä pitää itsestäänselvästi jonain tiettynä onkin ihan muuta.

Viidentoista avioliittovuoden jälkeen mies pudottaa pommin: hän on aina halunnut olla nainen. Vaimo yrittää löytää itsensä kartalta tässä vieraassa maastossa. Asiat, kuvat ja nimet irtoavat paikoiltaan. On äkkiä tehtävä lista asioista, jotka olivat totta. Mies. Nainen. Keittiö. Pöytä. Mies muuttuu pala palalta Liliksi, nainen menettää pala palalta miehensä. Mies iloitsee löytöretkestään, nainen suree menetyksiään. Mitä tapahtuu rakkaudelle, oliko se edes totta? Myös Kolumbus vannoo: Tämä on Intia, tämä on totta! Ja on silti mantereen verran väärässä.

Ennen kuin mieheni katoaa on viiltävän kauniisti kirjoitettu, runollinen teos. Kerronta on riisuttua ja ilmavaa, mutta tavoittaa hienosti ne monitahoiset ajatukset ja tunteet, joita uusi tilanne vaimossa aiheuttaa. Se on myös monella tapaa rohkea teos. Kun mies kokee iloa oman minuutensa puhkeamisesta kukkaan naisena, vaimo kokee surua ja katkeruutta miehen katoamisesta. Ulkopuolisen on helppo ajatella, että naisen pitäisi olla ymmärtäväisempi, hyväksyvämpi, iloita puolison löytöretkestä, matkasta omaksi itsekseen. Ahava kuvaa naisen reaktioita ja tuntemuksia kuitenkin rehellisesti – ne eivät aina ole yleviä ja hyväntahtoisia. Kirjaa on myös kritisoitu siitä, ettei se anna ääntä transihmiselle. Toki olisi suotavaa, että sellainen ääni löytyisi myös kotimaisessa kirjallisuudessa, mutta mielestäni se ei ole tämän kirjan tarkoitus. Tämän kirjan tarkoitus on sanoa, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Vaikka pyrimme ajattelemaan hyvää ja iloitsemaan muiden puolesta, tunteet ovat monimutkaisia ja aina emme pysty nousemaan niiden yläpuolelle ja toimimaan rationaalisesti.

Luin juuri Elena Ferranten romaanin Hylkäämisen päivät, joka kuvaa raastavan todentuntuisesti jätetyn naisen elämänhallinnan menetystä. Näen siinä paljon yhtymäkohtia Ahavan kirjaan. Molemmissa kirjoissa naisen elämä muuttuu perustavanlaatuisesti tavallisena arkipäivänä keittiönpöydän ääressä yhden lauseen seurauksena. Molemmat naiset tuntuvat aluksi suhtautuvan ilmoitukseen neutraalisti odottaen sen olevan ohimenevä vaihe. Sitten iskee shokkivaihe ja tunteiden pyörremyrsky: Tämä tapahtuu todella. Ferrante vie jätetyn naisensa hulluuden partaalle, Ahavan nainen tuntuu säilyttävän elämänhallintansa paremmin. Voi tosin olla, että kirjan autofiktiivisyys on pehmentänyt pahimpia töyssyjä. Ferrante on pseudonyymi eikä lukija voi tietää perustuuko hänen kirjoittamansa omaan kokemukseen. Se antaa hänelle myös vapauden viedä henkilöitään mihin tahansa suuntaan. Autofiktiivisessä teoksessa astuu jossain kohtaa itsesuojeluvaisto peliin.

Suhtaudun autofiktioon varauksella. Ainahan kirjailijat ammentavat kirjoihinsa omia kokemuksiaan, mutta asiaa ei välttämättä tuoda ilmi lukijalle. Tämän kirjan kohdalla autofiktiivisyys on erityisen ristiriitaista. Itse kirjasta ei käy millään tavalla ilmi, että tarina perustuu omaan elämään. Silti kirjaa on markkinoitu vahvasti tositarinana. Faktan ja fiktion sekoittaminen tällä tavalla on myös jollain tapaa etäännyttävää, laskelmoivan tuntuista jopa. Ahava esimerkiksi kertoo haastattelussa, että oikeasti tuo kaiken muuttanut keskustelu käytiin kotona, mutta kirjassa se käydään mökillä. Väkisinkin lukiessa miettii, mitä kaikkea on viilattu fiktiivisesti houkuttelevampaan pakettiin. Onneksi lapset on rajattu kokonaan pois tarinasta. Täysin fiktiivisessä kirjassa vaikutus lapsiin olisi ollut kiinnostava näkökulma, autofiktiossa taas arveluttavaa.

Selja Ahava on huikean taitava kirjoittaja, siitä ei ole epäilystäkään. Oli omakohtaista tai ei, tarina on kiinnostava ja taiten rakennettu. Aluksi Kolumbus-rinnastus tuntui väkinäiseltä, mutta loppua kohden sen merkitys ja tarpeellisuus avautuivat. Olen tyytyväinen, että luin kirjan, vaikka se ei ollutkaan sitä mitä luulin. Ja onhan Ahava kirjoittanut muistisairaudestakin, esikoisensa Eksyneen muistikirjan. Se meni saman tien varaukseen kirjastosta.

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Eniten minua kiinnostaa tie
Helmi Kekkonen
Hemulin kirjahylly
Ja kaikkea muuta
Kannesta kanteen
Kirjapolkuni
Kirja vieköön!
Kirjojen keskellä
Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa
Luettua elämää
Luetut, lukemattomat
Lukuisa
Lukuneuvoja
Lukupino
Lumiomena
Mitä luimme kerran
Reader, why did I marry him?
Sinisen linnan kirjasto
Tekstiluola
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

2 Kommenttia

  1. riitta k says:

    14/09/17 @ 20:41 

    En ota kantaa siihen, tekikö Ahava oikein tai väärin julkaistessaan tämän kirjan (kuten joku jossain sanoi ja tarjosi tilalle psykiatria) tai tekikö kustantaja oikein markkinoidessaan kirjaa näin. Itse luin kirjan ennen kuin tiesin autofiktiivisyydestä mitään.

    Vera Kiiskisen tulkinta eilen Savoyssa salpasi hengen ja toi kylmät väreet. Luulen etten itse järjissäni kestäisi tämän kokoluokan draamaa jos omalle kohdalle osuisi.

    Vastaa
    • Kirjaluotsi says:

      14/09/17 @ 20:50 

      Toivon, että olisin lukenut kirjan ilman mitään ennakkotietoja. Tuo Kiiskisen tulkinta olisi ollut hienoa nähdä. Mikähän kohta se oli kirjasta? Ei kukaan varmaankaan voi väittää, etteikö puolison muutos vaikuttaisi omaan elämään, oli se muutos millainen tahansa.

      Vastaa

Jätä vastaus.