Silloin Tsukuru pystyi viimeinkin hyväksymään kaiken, ymmärtämään sen sielunsa pohjimmaisessakin sopukassa. Kahden ihmisen sielut eivät ole yhteydessä toisiinsa vain harmonian kautta, vaan pikemminkin ne ovat syvästi sidotut toisiinsa haavojensa kautta. Hauraus ja kipu yhdistävät niitä.

Ei ole olemassa tyyneyttä, johon ei sisältyisi tuskan huutoa, ei anteeksiantoa vailla maahan valuvaa verta, ei hyväksyntää, joka ei olisi käynyt läpi tuskallista menetystä. Se tosiasia piili todellisen harmonian pohjalla.

Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuodet soveltui mainiosti juhannuksena luettavaksi, sillä päähenkilö Tsukuru Tazaki matkustaa siinä kesäiseen Suomeen ja kokee yöttömän yön ihmeen. Tarina ei ole niin maaginen kuin Murakamilta voisi odottaa, mutta samanlaista vetävyyttä siinä kuitenkin on kuin muissakin hänen teoksissaan. Värittömän miehen vaellusvuodet ei ole Murakamia parhaimmillaan, mutta pakollista lukemistoa suomalaisille Murakami-faneille 63-sivuisen Suomi-osuutensa vuoksi.

Tsukuru Tazaki oli lukiolaisena osa tiivistä viiden ystävyksen ryhmää Nagoyassa. Kolmen pojan ja kahden tytön välillä vallitsi harvinaislaatuinen tasapaino ja kemia, ja jokainen heistä halusi varjella tuota harmonista yhteisöä vailla hämmennystä. Tsukuru tuntee kuitenkin itsensä ulkopuoliseksi, osin siksi että kaikkien muiden nimissä oli väriä merkitsevä kirjoitusmerkki. Kun hän yhtenä päivänä yrittää soittaa ystävilleen, kukaan ei halua puhua hänen kanssaan. Tsukuru suljetaan ulos porukasta vailla selityksiä ja hänestä tulee täysin väritön mies. Hämmennyksissään hän ei edes osaa kysyä syytä yllättävälle hylkäämiselle, vaan tulkitsee, että hänessä on jotain pahasti vialla. Tämä olettamus seuraa häntä siitä eteenpäin ja hän elää hyvin eristäytynyttä ja yksinäistä elämää.

Nyt Tsukuru on 36-vuotias rautatieinsinööri ja asuu Tokiossa. Hänellä ei ole juurikaan ystäviä ja hän viettää aikaansa töiden ohessa joko uintiharrastuksensa parissa tai istuen rautatieasemilla katselemassa matkustajien kulkua. Kun hän rakastuu pari vuotta vanhempaan Saraan, tämä vaistoaa että Tsukurulla on menneisyydessä käsittelemättömiä asioita, jotka estävät häntä emotionaalisesti sitoutumasta vakavaan suhteeseen. Sara rohkaisee Tsukurua ottamaan selvää entisistä ystävistään ja etsimään helpotusta menneisyyden haavoihin kohtaamalla heidät. Tämä tutkimusretki omaan sisimpään johdattaa hänet myös Suomeen, jossa toinen tytöistä nykyään asuu.

Kirja saa pohtimaan itsetuntemuksen rakentumista, muistin haurautta ja erillisyyden pelkoa. Sitä miten muovaamme käsitystämme itsestämme kuvitteellisten tapahtumien kautta, sen mukaan mitä kuvittelemme toisten ajattelevan itsestämme. Miten haluamme olla yhtä aikaa erityisiä ja ainutlaatuisia ja samalla tuntea olevamme yhtä muiden kanssa. Miten oma mielikuvamme itsestämme ja se mitä muut meistä ajattelevat voivat olla yhtä kaukana toisistaan kuin yö ja päivä. Se miten loppupeleissä valintojamme ohjaavat usein pelko, uskomukset ja menneisyyden haamut. Ei mitään pieniä teemoja siis.

Tätä kirjoittaessani kuuntelen Franz Lisztin teosta Vaellusvuodet (Annees de Pelerinage), sillä tuo musiikki saa palaamaan kirjan tunnelmiin. Kirjassa sitä kuunnellaan ja soitetaan ja siitä keskustellaan useaan otteeseen, sekä Japanissa että suomalaisen järven rannalla. Sen surumielinen piano vangitsee täydellisesti Tsukurun matkan muistojen syövereihin. Mikä on harhaa ja mikä on totta? Se jää mysteeriksi sekä lukijalle että Tsukurulle itselleen. Kuulokkeissani soi samaisen Lazar Bermanin versio Vaellusvuosista, jota Tsukurukin tapaa kuunnella. Tuntuu kuin fiktiivinen henkilö heräisi eloon, kuin sama melodia olisi oikeasti soinut hänenkin korvissaan. Miten mahtavaa onkaan, että nykyään melkein mikä tahansa sisältö on vain parin hakusanan ja klikkauksen päässä. Olen ottanut tavakseni kuunnella musiikkia, jolla on keskeinen osa lukemissani kirjoissa. Niin kirjat saavat uusia aistiulottuvuuksia ja heräävät eloon uudella tasolla.

Murakamin tyypillinen maagisuus näyttäytyy kirjassa yhdessä osiossa, jossa Tsukurun opiskeluaikainen kaveri Haida kertoo tarinan isänsä vaellusvuodesta. Tarinassa Haidan isä työskentelee vuoristossa sijaitsevassa kuuman lähteen majatalossa, jossa tutustuu erikoiseen Midorikawa-nimiseen jazzpianistiin, jolla on kertomansa mukaan enää kuukausi elinaikaa. Mies kertoo erityislahjoista, joita lähestyvän kuoleman hyväksyminen tarjoaa ja siitä, miten omaa kuolemaa voi siirtää löytämällä ihmisen joka säteilee tietynlaista väriä ja pyytää tätä kuolemaan puolestaan. Tämä kiehtova tarina kaappasi minut mukaansa ja olisin toivonut lisää samantyylistä intensiivisyyttä ja taianomaisuutta kirjaan. Nyt tarina jäi vähän iralliseksi muuhun kerrontaan nähden.

Helsingin Sanomien mukaan Murakami on käynyt Suomessa vain kerran ennen kirjan kirjoittamista, joskus 80-luvulla, ja sen kyllä huomaa. On siellä jotain tunnistettavaakin joukossa, mutta suurimmaksi osaksi Suomi-kuvaus on aika hupaisaa ja epäuskottavaa. Romaanissa eletään nykyaikaa, mutta Helsingin ravintoloissa moni tupakoi kursailematta. Pizzeriaan ilmestyy myös kuluneisiin liiveihin ja panamahattuun pukeutunut harmonikkaa soittava vanhus, jolla oli seuranaan pystykorvainen koira ja joka alkoi soittaa pohjoismaiselta kansanmusiikilta kuulostavia kappaleita. Minua huvitti myös kuvaus suomalaisesta turistioppaasta, joka vaikutti vauraaseen maataloon syntyneeltä, hyväluontoisten ja puheliaiden hanhien parissa kasvatetulta tytöltä. Tämä hanhiemon kasvattama maalaistyttö auttaa Tsukurun löytämään ystävänsä Kuron ja hänen suomalaisen miehensä, Edvard (!) Haataisen kesämökille, joka sijaitsee järven rannalla lähellä Hämeenlinnaa. Järvimökin tunnelman tavoittamisessa Murakami onnistuu jo paljon paremmin ja metsätiellä vastaan pyöräilevä vanhus metsästyslakkeineen, kumisaappaineen ja korvista tursuavine karvoineen voisi hyvinkin tulla vastaan millä tahansa mökkitiellä. Ja kukapa kirjanystävä ei voisi olla yhtymättä Kuron kuvaukseen suomalaisesta talvesta: Talvi on pitkä, mutta ehtiipä lukea kirjoja.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodetHaruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi (2013).
Kustannusosakeyhtiö Tammi 2014.

Värittömään mieheen ovat tutustuneet myös mm.:
Annelin kirjoissa
Lumiomena
Kannesta kanteen
1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

PS. Hauskaa, että voi japanilaisen kirjan yhteyteen laittaa kuvan suomalaisesta järvimaisemasta.

Tietoa kirjoittajasta

Kirjaluotsi on valmentaja ja viestijä, joka hengittää kirjallisuutta ja uskoo kaikenlaisten kirjojen ja tarinoiden elämänlaatua parantavaan voimaan. Kirjaluotsi kuvaa omia kokemuksiaan mieltä avartaneista tarinoista.

Jätä vastaus.